Kirjoittelen tänne pitkästä aikaa kuulumisia muuton ja sopeutumisen osalta. Nyt ollaankin sitten asuttu Karttulassa jo jonkin aikaa ja sekä kylä että sen ihmiset ovat tulleet kokoajan tutummiksi. Kirja valmistuu hyvää tahtia ja tuntuu kuin Karttulan rauha ja tunnelma ovat saaneet luovuuteni kukoistamaan ihan eri tavalla.
Puutarha on kaunis jokaisena vuodenaikana ja elimistö on sopeutunut hyvin vanhan mummonmökin lämpötiloihin. Välillä jopa tuntuu että sopeutuminen on ollut niin täydellistä, että on vaikeaa vierailla tuttavien kuivassa ja tasalämpöisessä kerrostaloasunnossa. Maalla tuntuu että henki kulkee paremmin, ajatuksille on tilaa ja sielu lepää. Nämä ovatkin varmasti myös syitä miksi luovuuteni on puhjennut sellaiseen kukkaan että Japanin kevään kirsikkapuutkin jäävät sille kakkosiksi.
Useina iltoina istun ulkona tulen äärellä ja katselen taivasta jota tähdittävät riekaleiset pilvet, tuikkivat tähdet ja naapureiden savupiipuista tupsahtelevat saunantuoksuiset savukiehkurat. Täällä Karttulassa tuntuu siltä kuin taivas olisi lähempänä, arki kauempana ja ihmisyys jossakin kosketusetäisyydellä.
Pikkuhiljaa muistot edellisestä työpaikasta alkavat siirtyä taka alalle ja olen huomannut että alan taas olla se sama henkilö joka olin joskus silloin kymmenen vuotta sitten. Silloin kun työelämän raadollisuus ei ollut vielä vienyt minua mukanaan, silloin kun luulin että ihmiset kohtelevat toisiaan reilusti ja silloin kun uskoin vielä ihmisiin ja siihen että raha ei pyöritä maailmaa.
Edellisessä työpaikassani ihmisen ahneus oli noussut sellaisiin sfääreihin että se sai minut pahoinvoivaksi. Kun mikään ei riitä, kun muut ovat ei ketään ja ihmisyys uhrattu mammonan alttarille.
Ilo siitä että olen vapaa tuosta kaikesta ei ota loppuakseen ja en enää ikinä haluaisi palata takaisin tuohon kamalaan, kovaan maailmaan, jossa millään muulla ei ole väliä kuin yksilön haluilla.
