Matkatarinoita Karttulasta – osa 1

Tänään päätin kertoa siitä mukavasta kesäreissusta, jonka teimme ystävieni kanssa Karttulaan silloin, kun kyseessä oli vielä eläväinen pieni kylä. Miksi päätin kertoa aiheesta on sen takia, että tarina tulee mieleeni aina silloin tällöin syystä tai toisesta, mutta joka kerta kun muistelen reissua, muistelen sitä lämmöllä, ja tulee väkisinkin hyvä mieli.

Tapahtui vuonna 1972:

Oli kaunis kesäpäivä. Koulu oli siltä vuodelta lusittu, ja päätimme kahden kaverini, Väinön ja Elmerin kanssa lähteä pyörillä Karttulaan. Karttulan kylä sijaitsi kotoamme noin 50 kilometrin päässä. Lauantaiaamuna äitini oli pakannut meille kaikille eväät, ja vilkutti kuistilla, kun lähdimme polkemaan iloisina poikina kohti Karttulaa.

Kymmenen kilometria meni helposti, toinen kymmenen oli jo paljon raskaampi, ja päätimmekin pysähtyä pellonreunaan juomaan mehua ja syömään hieman äidin tekemiä eväitä. Kun nousimme taas pyöriemme selkään, keskipäivän aurinko paahtoi niin, että hiki valui selkiämme pitkin, ja taisi samalla rasvata pyöriemme ketjutkin. Ehdimme jatkaa muutaman kilometrin, kun huomasimme, että Elmeri oli ajanut kuoppaan, ja hänen pyörästään puhkesi takakumi. Matkanteko loppui sitten siihen, ja odottelimmekin tienvarressa tovin, hiukan jo epätoivoisina, kunnes läheisen maatilan isäntä tuli paikalle, ja kuin ihmeen kaupalla, hänellä sattui olemaan mukana välineet, joilla isäntä korjasi puhjenneen kumin pikaisesti. Niin matkamme jatkui, ja poljimme tyytyväisinä Karttula mielessämme.

Kun pääsimme Karttulaan, oli jo myöhäinen iltapäivä, ja pysähdyimme Karttulan jäätelökioskille syömään pienet tuutit. Palkinto tästä pitkästä ja kivisestä matkasta oli todellakin ansaittu. Siinä päivän mittaan tutustuimme kylään ja siihen, mitä sillä oli tarjota. Saatoimme eksyä Karttulalaiselle tanssilavallekin illan tullen. Pääsimme kuitenkin suhteellisen aikaisin nukkumaan telttaan, jonka olimme pakanneet mukaan, ja pystyttäneet niitylle. Aamulla jatkoimme sitten hyvin levänneinä matkaa kohti kotia. Poljimme reippaasti, mielessämme edellinen ilta, vakuuttuneina siitä, että Karttulassa on todellakin ”sitä jotain”.