Yksi kaunis, hieman sumuinen aamu, vaeltelin Karttulan metsissä, ja vihdoin tajusin sen. Tajusin jotain elämästä, ja ilosta, jolla meidän kaikkien tulisi ottaa vastaan elämämme. Miksi se on niin vaikeaa? Mielellämme on liikaa ärsykkeitä, johon se on opetettu tarttumaan. Suomen luonto on niin kaunista, että se onneksi auttaa mieltä hiljentymään, silloin kun tuntuu, että sitä tarvitsee. Ruuhkaisen arjen keskellä, on joskus vain niin ihanaa, mennä metsään kävelylle, ja olla ihan rauhassa, ilman mitään muuta seuraa, kuin oma mielensä. Maailma on nykyään niin kiireinen paikka, että ihmismieli kaipaa siitä hetken rauhaa.
On hyvin tervettä olla joskus yksin, ja luonto tarjoaa siihen loistavat puiteet. Luonnossa, esimerkiksi juuri metsässä kävely, on hyvä tapa nollata pää. Voit tuntea olevasi yhtä luonnon kanssa, kun kävelet kosteassa heinikossa, ja kuuntelet lintujen laulua, ja sirkkojen siritystä. Luonnossa ymmärtää, millaista elämän todellisuudessa, tulisi olla. Luonnon kiertokulku on maailman luonnollisin, ja kaunein asia. Kaikki eläimet, kasvit, ja eliöt elävät sulassa sovussa yhdessä. Miksi me ihmiset emme pysty siihen? Luonto herättää paljon kysymyksiä, ja herkistää mielen viisaammaksi, ajattelemaan asioita, joille ei ole tilaa, arkielämän kiireiden keskellä, edes tulla mieleen.
Karttula on paikka, jossa riittää kauniita metsiä. On ilo asua paikassa, jossa on vielä koskemattomia. luonnonvaraisia metsiä, upeita puhdasvesisiä järviä, ja ihania paikkoja, joihin pääsee pakoon arkea.
