Kerronpa teille tarinan vuosien takaa, kun Kartulassa järjestettiin Euroopan suurin koiranäyttely. Olin ilmoittanut koirani mukaan kisaan jo hyvissä ajoin, sillä en missään nimessä halunnut menettää tätä tilaisuutta viedä kahta koiraani arvosteltavaksi maailmankuululle tuomarille Pörkö Merralle. Olin käynyt koirieni kanssa lukuisissa näyttelyissä, mutta kertaakaan ei onni ollut meitä suosinut niin, että tämä kuuluisa tuomari olisi ollut paikalla. Suuri koiranäyttely järjestettiin heinäkuussa, suomen kesän ollessa kauneimmillaan, mikä olikin hyvä asia sillä näyttely oli pakko järjestää ulkona. Karttulasta ei millään olisi löytynyt tarpeeksi suuria tiloja niin massiiviselle yleisötapahtumalle. Näyttelyyn osallistujista osa saapui paikalle asuntovaunuilla ja osa pystytti teltan läheisen maatalon pelloille. Tuo viikonloppu Karttulassa jää varmasti historian kirjoihin siinä, että koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ei tuolla kylällä ole nähty niin paljon ihmisiä ja koiria. Itse olin onnekas sillä minulla asui kaukainen serkku Karttulassa, joka oli luvannut majoittaa minut ja koirani rantamökkiinsä, joka sijaitsi aivan upealla ja rauhaisalla paikalla. Olin asiasta todella mielissäni sillä koirani tarvitsivat ennen suurta koitosta täysin stressivapaan ilmapiirin ja tuo paikka oli kuin tehty niille.
Saavuin kahden englanninvinttikoirani kansssa paikalle edellisenä päivänä niin että ehtisimme hyvin asettautua ennen seuraavan päivän jännittävää koitosta. Alkuillasta kävimme vielä koirieni Princessin ja Princen kanssa katsastamassa alueen jossa koiranäyttely huomenna järjestettäisiin.
Alueella oli täysi tohina päällä, kun siellä rakennettiin kehiä ja pystyttettiin myyntikojuja. Tunsimme kaikki kolme kuinka jännitys velloi vatsassa. Iltakävelyltä päätimme suunnistaa suoraan unten maille, että olisimme kaikki kolme huomenna edustavia. Prince ja Princess nukkuivat isossa parisängyssä joka oli alkovissa ja itse torkuin vanhassa nojatuolissa. Kukaan meistä ei nukkunut oikein hyvin, sillä seuraava päivä oli meillä kaikilla jo mielessä. Aamulla heräsimme varhain, söimme aamiaisen ja laittauduimme valmiiksi. Olin tilannut meille taksin ovelle, koska emme kukaan halunneet liata jalkojamme. Taksilla menikin vain kymmenisen minuuttia, kun se hurautti alueen eteen ja maksettuani kyydin hyppäsimme kyydistä pois. Tunnelma alueella oli jo varsin jännitynyt kun sadat koirat ja omistajat kaunistautuivat, juttelivat, söivät eväitään ja jännittivät omaa vuoroaan astella näyttelykehään.
Vihdoin oli Princen vuoro astella kanssani kehään ja pettymyksemme oli suuri, kun huomasimme että Pörkö ei ollutkaa itse tuomaroimassa, vaan häntä sijaisti Karttulan kunnanjohtaja. Ilmeestäni näki varmasti täydellisen järkytyksen ja hätääntymisen, koska kunnajohtaja tulli luokseni ja kertoi että Pörkö oli ollut kadoksissa eilisillasta saakka. Yleisön läpi kävi kohahdus kun kunnajohtajan sanat uppoutuivat tajuntaamme. Yksi naapuripitäjän rouva jopa pyörtyi hetkeksi, mutta onneksi hänet saatiin virvoitettua kun hänelle näytettiin Pörkön kuvaa joka oli painettu näyttelyn käsiohjelmaan.
Kaikkien katseet kääntyivät kysyvinä kunnajohtajan puoleen. Jos oli tiedetty jo eilisillasta saakka, että Pörkö oli kadoksissa, miksei poliisille oltu ilmoitettu? Kunnajohtajan ääni värisi, hänen kertoessaan että oli myös olemassa vahva epäilys siitä että Pörkön katoamisen takana olisi esimerkiksi nainen. Taas ihmisjoukon läpi meni hyökyaallon lailla kohahdus ja samainen rouva joka äsken oli hetkeksi menettänyt tajuntansa, pillahti nyt lohduttomaan itkuun. Ei voi kieltää etteikö minullakin olisi kyynel kimmeltänyt silmänurkassa tämän kuultuani. En varmasti ollut ainoa, joka oli salaisissa unelmissaan kuvitellut itsensä tulevana rouva Merrana, nyt tuon kaiken saattoi unohtaa. Pörköllä oli joku toinen.
Pörkö ei ollut edes hyvä tuomari, oikeasti kaikki tiesivät mihin hänen suosionsa perustui. Katsoin kaihoisasti käsiohjelmassa olevaa Pörkön kuvaa,. siinä silmiini tuijotti tuo ihana mies, jolla oli kastanjanruskeaksi sävytetty permanentattu tukka, kuoret hampaissaan ja kauniisti kaartuvat kulmakarvat. Alku järkytyksen jälkeen mieleni valtasi raivo, siitä että olin raahautunut Karttulaan koirieni kanssa, käynyt kampaajalla ennen näyttelyä ja vaalinut pörköä sydämessäni monia vuosia. Päätin järjestää meistä järkyttyneistä naisista etsintäpartion, joka etsisi Pörkön käsiinsä. Eipä aikaakaan kun etsintäpartio oli koottu ja meillä oli 45 innokasta, surullista ja raivoisaa naista valmiina käymään läpi joka kiven kolon löytääksemme Pörkön.
Jakauduimme ryhmiin ja jalkauduimme eri osiin Karttulaa. Paikallinen hirviporukan nokkamies oli lainannut meille ystävällisenä LA-puhelimia, joilla pystyimme pitämään yhteyttä toisiimme. Etsittyämme tuntikausia ja auringon jo alkaessa laskea, meille kaikille alkoi suuttumuksen sijaan tulla huolestuneisuuden tunne sydänalaan. Karttula oli pieni paikka, eihän Pörköä ollut voinut maa nielaista ja linja-autoasemallakaan ei kukaan ollut nähnyt hänen nousevan bussiin. Missä hän saattoi olla, oliko sittenkin käynyt jotain oikeasti vakavaa ja Pörkö makaisi jonku ojan pohjalla tajuttomana. Nyt kyyneleet naisten silmäkulmissa eivät johtuneet enää raivosta tai pettymyksestä vaan silkasta huolestuneisuudesta. Olimme kaikki kokoontuneet samaan hirviporukan johtajalta vielä viimeiset neuvot ja vinkit siihen mistä etsiä, kun kunnajohtajan puhelin pärähti soimaan. Puhelimesta kuului itkuisen Pörkön ääni ja hän kertoi olevansa naisten pukukopissa läheisellä uimarannalla. Koko huolestunut joukko lähti kiireellä jotkut jopa juoksujalkaa suuntaamaan kulkuaan kohti uimarantaa.
Saapuessamme perille meitä kohtasi näky jota meistä ei kukaan hevin unohda. Pörkö oli ajanut koko kauniin permanentatun hiuskuontalonsa pois ja istui maassa itkusta turvonnein silmin. Pörkö alkoi kertoa meille tarinaa siitä kuinka jatkuva naisten ihailu, missä tahansa hän kulkikin oli saanut hänet burn outtiin ja hän ei halunnut enää olla se kaunis mies, jota kaikki naiset maailman ympäri ihannoivat. Siksi hän oli leikannut itse omat kiharansa pois ja harkitsi jopa hammaskuorien pois vetämistä. Siinä sitten pidettiin kunnon vanhanajan torikokous ja saatiin Pörkö rauhoittumaan. Heikkilän isäntä lupasi että Pörkö voisi mennä lepuuttamaan hermojaan heidän rantasaunamökilleen ja olla siellä niin kauan kuin tuntisi itselleen tarpeelliseksi. Kaikkien ja myös Pörkön mielestä tämä oli loistava idea. Tällä kertaa Pörkö ei päässyt tuomaroimaan näyttelyä, mutta omista koiristani Princess sai kuitenkin kunniamaininnan. Harvoimpa koiranäyttelyt muuttuvat tälläiseksi draamaksi, vaikka usein niissä pientä draamaa onkin ilmassa. Jos omat tiedot pitävät paikkaansa, tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Karttulassa järjestettiin koiranäyttely.
Puolen vuoden päästä kuulin Karttulasta asuvalta serkultani että pörkö oli toipunut todella hyvin burn outistaan ja asui nyt yhdessä Korhosen isännän kanssa. Juhannuksena tämä vastarakastunut pari oli julkaissut kihlauksensa ja pitänyt todella suuret kihlajaisjuhlat koko Karttulalle. Vaikka pieni pettymys silti tuntuikin sydämessäni, olin onnellinen että Pörkö oli löytänyt itselleen rauhan ja rakkauden. Eli siis loppu hyvin, kaikki hyvin!
