Matkatarinoita Karttulasta osa 2

hiekkakuoppa

Karttula on loistava paikka, ja ajattelen sitä yhä lämmöllä, vaikka en Karttulassa enää asukaan. Tänään päätin tulla kertomaan teille tarinan siitä, kuinka eksyimme Joken kanssa Karttulassa. Palataan siis hetkeksi helteiseen kesäpäivään, vuoteen 1981:

Oli aivan tavallinen lomapäivä kaikkien muiden joukossa, ja päätimme Joken kanssa ottaa yhdet jäätelöt helteisen sään kunniaksi. Jäätelönhakureissu ei kuitenkaan saanut sellaista päätöstä, kuin mitä olimme odottaneet. Mitä me kaksi nimittäin odotimme, oli että saisimme upottaa kielemme lipomaan kermaisen rikasta pehmistä, jossa maistui vanilija vielä enemmän, kuin olimme muistelleet. Kuten kaikissa hyvissä tarinoissa, niin ei kuitenkaan käynyt. Olimme parhaillaan matkalla Maijan jäätelöpuotiin, kun vastaamme tuli epäilyttävän tutun oloinen veijari. Tämä kundi tuli vastaan rähjäisellä, vanhan ajan postijopolla, ja me Joken kanssa katsoimme toisiamme, kuin olisimme molemmat huomanneet saman oudon fiiliksen, jonka kaverin vastaan tuleminen aiheutti. Kuin ihmeellinen, lämmin, mutta samaan aikaan jollain tapaa kahistuttava tunne, olisi kulkenut parin sekunnin ajan, meidän molempien lävitsemme. Se oli jotain niin outoa, että minun oli pakko napata Jokkea kädestä, ja lähdimme juoksemaan pyörän perässä. Mystinen pyöräilijä ajoi melko hiljaa, aivan kuin hän olisi tahallaan halunnut varmistaa, että me kaksi pysymme perässä. Se sopi meille, sillä vaikka olimmekin kovakuntoisia miehenalkuja, meille olisi ollut täysi mahdottomuus pysyä kilometrien matka pyöräilijän perässä, mikäli hän ei olisi ajanut hitaasti. Ajoimme siis perässä hiljaa, katsellen minne pyöräilijä meitä johdattaa. Olimme innoissamme sen hetken tapahtumista, mutta samaan aikaan meitä molempia pelotti hieman, vaikka emme myöntäneet sitä toisillemme.

Pyöräilijä ajoi todella pitkälle, mutta pysyimme perässä koko matkan. Vihdoin hän kurvasi pienelle hiekkatielle, joka johti toiselle, vielä pienemmälle tielle, joka taas johti hiekkakuopalle, tai tarkalleen ottaen hiekkakuopan reunalle, jossa odotti pieni mökki. Mietimme, että mitä ihmettä on tapahtunut, tai mitä mökki ylipäätään teki hylätyllä hiekkakuopalla. Kuka ihme sen olisi rakentanut sinne? Minä ja Jokke katsoimme toisiamme järkyttyneinä, kun seurasimme vierestä pyöräilijän laskeutuvan satulasta, ja marssivan mökin ovelle. Hän tiesi, että me olimme paikalla, mutta vähät välitti siitä. Sanaakaan sanomatta, kävelimme Joken kanssa ovelle, miehen perässä. Ovi narahti, ja huomasimme katselevamme pieniä kissanpentuja, makaamassa emonsa vierellä. Pentuja oli varmasti yli 10, mitä molemmat ihmettelimme. Olimme kuitenkin yllättyneitä, että yllätys oli niinkin suloinen. Voidaan varmasti sanoa, että me olimme odottaneet jotain paljon pahempaa. Viimein mies avasi suunsa, ja sanoi, että voimme tulla hakemaan kissanpennut molemmille kahden viikon päästä, jos vain osaamme tulla mökille takaisin. Se ei olekaan ihan niin helppo homma, kuin mitä voisi kuvitella, sillä reitti mökille oli mutkainen, ja pitkä. Päätimme kuitenkin yrittää, ainakin siinä tapauksessa, jos löytäisimme vielä kotiin, Karttulaan mökiltä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *